Kaksi vuotta sitten, vuonna 2008 elämä muuttui minulle radikaalisti; astuin parisuhteen pyörteisiin. Tuolla hetkellä, kun elämääni astui jakamaan toinen henkilö, tietämättäni aloitin tähänastisen elämäni rajuimman vuoristoradan. Nyt, tässä, pyrin parhaimman kykyni mukaan kertaamaan pääpiirteittäin kaiken mitä olemme käyneet läpi.

 

Kaikki alkoi oikeastaan jo syksyllä 2007. Olimme valmistuneet koulusta kesäksi enkä uskonut enää pahemmin tapaavani suurinta osaa luokkakavereistani. Koulun aikana oli kuitenkin muutaman luokkakaverin messenger osoite tarttunut mukaan. Tämä johti siihen että syksyllä 2007 eksyin messengerissä keskusteluun nykyisen poikaystäväni kanssa. Hän kävi läpi, kuten silloin luulin, eroa silloisesta tyttöystävästään. Tämän syksyn aikana keskustelimme muutamaan otteeseen myöhään yöhön. Asia ei tuolloin kuitenkaan vielä edennyt mihinkään vaan pyrin olemaan hänelle vain kaveri. En uskaltanut toivoa yhtään enempää vaikkakin koulun aikana olimme aina pitäneet pientä silmäpeliä.

 

6.1.2008 kaikki varsinaisesti alkoi. Hän antoi minulle kyydin kotiin kaverini luota, tarjosin hänelle teetä jonka jälkeen kävimme kaupassa jotta voisimme jatkaa samaista harrastusta. Yötä vasten katsoimme elokuvia. Nukuimme heti ensimmäisenä yönä yhdessä, minun luonani. Tunsin olevani seitsemännessä taivaassa.

 

Seuraavana päivä hän lähti kotiin juhlistamaan syntymäpäiväänsä perheen kanssa. Illalla hän kuitenkin tuli takaisin. En muista elämässäni hetkeä jolloin olisin ollut lähellekään niin onnellinen kuin silloin olin.

 

Aikaa kului noin kuukausi, suhteemme eteni koko ajan syvällisemmäksi. Fyysiseksi suhteemme muuttui vasta joskus helmi-maaliskuun vaihteessa. Muistan olleeni hyvin kummastunut hänen jaksaessa odottaa niinkin kauan. Seksi ei koskaan ole ollut minulle luontainen asia, minulle oli siis hyvin tärkeää että suhteemme kehittyi syvällisemmäksi ennen kuin fyysinen taso astui mukaan. Myös näihin aikoihin ilmaantui suhteeseemme ensimmäinen kupru jota en aluksi pitänyt vakavana ollenkaan. Hän sai entiseltä tyttöystävältään kirjeen, monen monta sivua ja siinä mukana useita aikaisemmin ei-lähetettyjä kirjeitä. Tiesin alusta alkaen mistä oli kyse, mutten antanut asialle pahemmin huomiota, vaikkakin myönnän lukeneeni osan kirjeestä häneltä salaa.

 

En tiedä olinko kuitenkin alitajuisesti huolissani tapahtuneesta koska huomasin seuraavani sivusilmällä tarkemmin kenen kanssa hän keskusteli internetin välityksellä. Keskustelimme myös paljon hänen kanssaan edellisestä suhteestaan. Kuuntelin, vaikka hänen kertomuksensa raastoivat kerta kerralta enemmän. En halunnut kuulla mutta vielä enemmän halusin tietää millainen ihminen hänen entisensä oli. Heidän suhteensa oli epäonnistunut, en todellakaan aikoisi tehdä samoja virheitä joita tämä entinen oli tehnyt ja siinä sivussa menettänyt tämän suloisen, täydellisen miehen.

 

Aikaa kului, ei kauaa. Hän oli muuttanut luokseni suhteellisen vakituisesti oman polvileikkaukseni jälkeen. Eräänä keväisenä aamuna hän lähti töihin. Hänellä oli aamuisin tapana avata minun läppärini ja irkata. Tämä aamu ei ollut poikkeus. Heräsin tuona aamuna hänen jälkeensä, myös minulla oli tapana parkeerata aamupalani kanssa koneen eteen heti ensimmäiseksi aamulla. Hänen irkkinsä oli jäänyt auki koneelleni. Näin siinä käydyn yksityisen keskustelun enkä voinut olla lukematta. Tämä keskustelu oli käyty hänen ja hänen entisensä välillä. Keskustelussa entinen myönsi hakevansa paikkakunnallemme opiskelemaan jotta saisi heidän suhteensa takaisin ja toimimaan. Heidän suhde oli kaukosuhde. Keskustelussa käsiteltiin monia asioita jotka luulin heidän välillään olevan jo selviä. Tähän asti olin kuvitellut suhteemme täydelliseksi, olimme onnellisia toistemme kanssa. Hän kuitenkin oli kahden vaiheilla, hän edelleen rakasti entistään. Minä hyväksyin sen. En halunnut menettää sitä onnellisuutta, se oli minun oma huumeeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut itseäni masentuneeksi ja yksinäiseksi, en halunnut menettää sitä.

 

Hyväksymällä hänen epävarmuutensa aloitin oman helvettini. Elin päivä päivältä odottaen hänen päätöstään, peläten menettäväni tämän ihanan tunteen.

 

Tuli toukokuu ja entinen oli pääsykokeissa paikkakunnallamme. Tiesin Hänen ostaneen ylioppilaslahjan entiselleen. Huomasin yhtenä aamuna tämän lahjan kadonneen hyllyltä jossa sitä oli säilytetty. Tiesin heti ettei Hänellä ollut aikomusta postittaa sitä niin kuin oli aiemmin sanonut. Hän aikoi nähdä entisen. Hajosin, tuntui että sietokykyni oli täyttynyt. Tekstiviestitin Hänelle päivänmittaan useita viestejä hänen ollessa töissä, joissa käskin Hänen valita, kerroin etten jaksaisi enää. Hän ei osannut vastata, Hän oli täysin kahden vaiheilla. Minuun sattui enemmän kuin koskaan ennen. Myöhemmin illalla näin Hänet entisensä seurassa, ymmärsin että he olivat viettäneet aikaa keskenään tunteja. Tunsin itseni petetyksi. Käskin tekstiviestillä Hänen pysyä poissa kotoani ja palaamaan entisensä viereen, en halunnut koskaan enää häntä lähelleni. Hän ei suostunut vaan tuli illalla kotiini luokseni niin kuin aina aikaisemmin. En puhunut Hänelle, hetkeen. Myöhemmin illalla Hän kuitenkin sai minut keskustelemaan asiasta ja vakuutti minulle tehneensä päätöksensä; Hän halusi jatkaa suhdettamme, ei halunnut palata entiseen. Olin helpottunut, olin jälleen onnellinen. Pelkäsin kuitenkin sitä hetkeä jolloin entinen muuttaisi paikkakunnallemme, sillä tiesin hänen tekevän niin.

 

Emme kuitenkaan olleet enää onnellisia. Jokin oli muuttunut suhteessamme. Toukokuussa 2008 jouduin yllättäen sairaalaan viikoksi. Se oli minulle hyvin vaikeaa, masennuin totaalisesti enkä saanut Häneltä lohtua laisinkaan. Hän kohteli minua kuin epämieluisaa isoäitiä jota nyt on velvollisuus käydä katsomassa kuolinvuoteella. Minun kipu ja ahdinko eivät näyttänyt kiinnostavan Häntä laisinkaan. Toki Hän mallikkaasti minua auttoi kun kotiudun mutta tuntui että Hän kuitenkin parhaansa yritti vältellä minua. Muistan tuosta loppukeväästä ajan jolloin emme vaihtaneen lähes ollenkaan sanoja kolmeen viikkoon. Onnellisuus oli vaihtunut kiukkuun ja epävarmuuteen.

 

18 päivä heinäkuuta Hän lähti Helsinkiin katsomaan Iron Maden:ia. Ennen Hänen lähtöään riitelimme. Olin yrittänyt lähteä Hänen kyydillään Helsinkiin ystäväni kanssa. Hän ei kuitenkaan halunnut minua kyytiinsä, Hän halusi viettää kerrankin aikaa itsekseen. Tämä loukkasi minua ja kyseisestä aiheesta kehkeytyikin suurehko riita. Hän lähti matkaan minun sanoessa sanaakaan hänelle. Muutaman tunnin kuluttua Hänen lähdöstään aloin potea huonoa omatuntoa; miksei Hänellä olisi oikeus viettää aikaa itsekseen, ei sen kuuluisi minua loukata, miksi ihmeessä olin niin omistuksenhaluinen. Ostin kaupasta Hänelle pienen avaimenperän anteeksipyyntö lahjaksi. Odotin innolla Hänen palaamistaan myöhään illalla. Mutta Hän ei tullut. Valvoin läpi yön peläten Hänen joutuneen onnettomuuteen vaikka järjellisesti ajatellen tiesin Hänen jääneen jonnekin yöksi. Aamulla kuitenkin kihisin kiukkua kun Hän ei ollut vastannut yöllisiin soittoyrityksiini ja viesteihini. Yhdeksän aikaa aamulla Hänen ilmoittaessaan minulle olevansa tulossa olin jo täynnä raivoa jonka voimin kehitinkin jälleen kunnon riidan. Toisen kerran puolivuotisen suhteemme aikana olimme eroamassa. Ja jälleen sovimme ja jatkoimme yhdessä. Tämän jälkeen elämä tuntui palautuvan uomiinsa. Ryhdyimme aktiivisesti etsimään yhteistä kotia. Elo- syyskuun vaihteessa muutimme virallisesti yhteen. Tuntui että onnellisuuteni oli kohonnut jälleen seitsemänteen potenssiin.

 

Nelisen viikkoa kesti onneni. Syyskuun lopulla eräänä iltana Hän sai puhelun johon meni vastaamaan makuuhuoneeseen minun kuulemattomiin. Sydämeni nousi kurkkuun, jokin oli pielessä. Puhelun jälkeen Hän oli järkyttyneen oloinen mutta selitti puhelun olleen aivan arkipäiväinen jonkin kaverinsa kanssa. Epäilin. Noin viikko tämän jälkeen selailin Hänen tekstiviestejään uteliaisuuttani salaa, mikä oli tullut minulle tavaksi jo suhteemme alkuvaiheilla. Viesti kerrallaan luin toisen naisen, Hupakon, lähettämiä tekstiviestejä. Hupakko oli epätoivoinen, Hupakko oli raskaana ja halusi tietää miten aborttikustannukset jaetaan koska ei voisi synnyttää maailmaan lasta jota lapsen isä ei halunnut. Hän kertoi viesteissään Hupakolle elämänsä olevan piloilla jos lapsi syntyisi. Maailmani romahti. Hän nukkui päiväunia. Heitin puhelimen Hänen naamalle, huusin, itkin ja juoksin ulos asunnosta. En saanut henkeä. Juoksin autolle, istuin ratin takan useita minuutteja haukkoen henkeä. Soitin isosiskolleni, itkin. Soitin kaverilleni, lähdin hänen luokse, itkin. Kuukausi yhteisessä asunnossa ja elämäni oli hajalla.

 

Aikanaan palasin asunnollemme. Keskustelimme, itkimme, huusin ja raivosin. Teimme sovinnon. Jatkoimme yhdessä. Olin mukana hakemassa Hupakkoa abortoinnista. Määräsin Hänelle säännöt yhteydenpidosta Hupakkoon ja entiseensä, yhteydenpitoa ei tulisi enää olemaan, teimme sopimuksen. Suhteemme oli täysin revitty, luottamuksen rakentaminen alkoi pidemmältä kuin alusta. Silti jollain kummallisella tavalla lähennyimme myös. Etenimme hyvin hitaasti, kuukausia kului.

 

Uuden vuoden jälkeen kuitenkin Hän jäi kiinni viestittelystä Hupakon kanssa. Hupakko olisi halunnut nähdä jälleen ”leikkihetken” yhteydessä, Hupakko kun oli siitä niin nauttinut viimeksi. Riitelimme ja sovimme jälleen. Tämä tapahtui uudestaan kesän jälkeen. Jälleen riitelimme isosti ja sovimme. Elimme nyt 2009 loppuvuotta. Puolentoista seurusteluvuotemme aikana suhteemme oli sisältänyt enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tässä ajassa olin luopunut täysin selkärangastani ja moraalistani. Elin täysin Hänen ehdoilla vaikka näyttikin siltä että minä määräsin Hänen jokaisen ajatuksen ja askeleen. Ensimmäistä kertaa todella myönsin itselleni että suhteemme oli täysi irvikuva parisuhteesta. Kaikkihan sanoo että parisuhteessa on aina ongelmia. Kukaan ei vain kertonut että ne ongelmat olisivat tämän tasoisia mitä me olimme käyneet läpi.

 

Kaikesta tästä huolimatta olimme edelleen yhdessä. Loppuvuosi kului ilman suurempia kommelluksia Hänen puoleltaan. Ajoittaista hämmennystä ja sekaannusta aiheutti kuitenkin oma käsittelyprosessini kaikesta sattuneesta. Ajan myötä kuitenkin huomasin että Hänen pettämisensä ei enää kalvanut päivittäin tai edes viikoittain, ajan myötä muisto siitä ei enää vieraillut päässäni. Pystyin rehellisesti sanomaan itselleni päässeeni siitä yli. En syyttänyt häntä mistään, en tuntenut katkeruutta enää laisinkaan. Olin ylittänyt itseni. Minä, kyynisyyteen ja katkeruuteen kasvatettu, olin pystynyt täysin anteeksi antamaan Hänen petoksensa minua kohtaan.

 

Vuosi vaihtui, 2010. Olemme edelleen yhdessä. Tällä hetkellä uskon täysin että Hupakko on jäänyt elämästämme. Tänä päivänäkään tapahtunut ei enää vaivaa päätäni. 11.2.2010 asti kaikki oli hyvin. 12 päivänä sain selville Hänen tavanneen entisensä. Sopimuksestamme huolimatta.

 

Onko tässä enää järkeä?