Kaikenmoista vastuuta pitäisi ottaa ja rahaa, rahaa, rahaa tienata. Päätöksiä tehdä, isoja päätöksiä, elämän suuntaa muuttavia. Aikuisuus on pelottavaa.

Kumpa osaisin kirjoittaa, kumpa osaisin ylläpitää sosiaalisia suhteita. Kaiken näköistä pitäisi aikuisena osata.

 

Kumpa osaisin rakastaa, avoimesti...

Kaksi vuotta sitten, vuonna 2008 elämä muuttui minulle radikaalisti; astuin parisuhteen pyörteisiin. Tuolla hetkellä, kun elämääni astui jakamaan toinen henkilö, tietämättäni aloitin tähänastisen elämäni rajuimman vuoristoradan. Nyt, tässä, pyrin parhaimman kykyni mukaan kertaamaan pääpiirteittäin kaiken mitä olemme käyneet läpi.

 

Kaikki alkoi oikeastaan jo syksyllä 2007. Olimme valmistuneet koulusta kesäksi enkä uskonut enää pahemmin tapaavani suurinta osaa luokkakavereistani. Koulun aikana oli kuitenkin muutaman luokkakaverin messenger osoite tarttunut mukaan. Tämä johti siihen että syksyllä 2007 eksyin messengerissä keskusteluun nykyisen poikaystäväni kanssa. Hän kävi läpi, kuten silloin luulin, eroa silloisesta tyttöystävästään. Tämän syksyn aikana keskustelimme muutamaan otteeseen myöhään yöhön. Asia ei tuolloin kuitenkaan vielä edennyt mihinkään vaan pyrin olemaan hänelle vain kaveri. En uskaltanut toivoa yhtään enempää vaikkakin koulun aikana olimme aina pitäneet pientä silmäpeliä.

 

6.1.2008 kaikki varsinaisesti alkoi. Hän antoi minulle kyydin kotiin kaverini luota, tarjosin hänelle teetä jonka jälkeen kävimme kaupassa jotta voisimme jatkaa samaista harrastusta. Yötä vasten katsoimme elokuvia. Nukuimme heti ensimmäisenä yönä yhdessä, minun luonani. Tunsin olevani seitsemännessä taivaassa.

 

Seuraavana päivä hän lähti kotiin juhlistamaan syntymäpäiväänsä perheen kanssa. Illalla hän kuitenkin tuli takaisin. En muista elämässäni hetkeä jolloin olisin ollut lähellekään niin onnellinen kuin silloin olin.

 

Aikaa kului noin kuukausi, suhteemme eteni koko ajan syvällisemmäksi. Fyysiseksi suhteemme muuttui vasta joskus helmi-maaliskuun vaihteessa. Muistan olleeni hyvin kummastunut hänen jaksaessa odottaa niinkin kauan. Seksi ei koskaan ole ollut minulle luontainen asia, minulle oli siis hyvin tärkeää että suhteemme kehittyi syvällisemmäksi ennen kuin fyysinen taso astui mukaan. Myös näihin aikoihin ilmaantui suhteeseemme ensimmäinen kupru jota en aluksi pitänyt vakavana ollenkaan. Hän sai entiseltä tyttöystävältään kirjeen, monen monta sivua ja siinä mukana useita aikaisemmin ei-lähetettyjä kirjeitä. Tiesin alusta alkaen mistä oli kyse, mutten antanut asialle pahemmin huomiota, vaikkakin myönnän lukeneeni osan kirjeestä häneltä salaa.

 

En tiedä olinko kuitenkin alitajuisesti huolissani tapahtuneesta koska huomasin seuraavani sivusilmällä tarkemmin kenen kanssa hän keskusteli internetin välityksellä. Keskustelimme myös paljon hänen kanssaan edellisestä suhteestaan. Kuuntelin, vaikka hänen kertomuksensa raastoivat kerta kerralta enemmän. En halunnut kuulla mutta vielä enemmän halusin tietää millainen ihminen hänen entisensä oli. Heidän suhteensa oli epäonnistunut, en todellakaan aikoisi tehdä samoja virheitä joita tämä entinen oli tehnyt ja siinä sivussa menettänyt tämän suloisen, täydellisen miehen.

 

Aikaa kului, ei kauaa. Hän oli muuttanut luokseni suhteellisen vakituisesti oman polvileikkaukseni jälkeen. Eräänä keväisenä aamuna hän lähti töihin. Hänellä oli aamuisin tapana avata minun läppärini ja irkata. Tämä aamu ei ollut poikkeus. Heräsin tuona aamuna hänen jälkeensä, myös minulla oli tapana parkeerata aamupalani kanssa koneen eteen heti ensimmäiseksi aamulla. Hänen irkkinsä oli jäänyt auki koneelleni. Näin siinä käydyn yksityisen keskustelun enkä voinut olla lukematta. Tämä keskustelu oli käyty hänen ja hänen entisensä välillä. Keskustelussa entinen myönsi hakevansa paikkakunnallemme opiskelemaan jotta saisi heidän suhteensa takaisin ja toimimaan. Heidän suhde oli kaukosuhde. Keskustelussa käsiteltiin monia asioita jotka luulin heidän välillään olevan jo selviä. Tähän asti olin kuvitellut suhteemme täydelliseksi, olimme onnellisia toistemme kanssa. Hän kuitenkin oli kahden vaiheilla, hän edelleen rakasti entistään. Minä hyväksyin sen. En halunnut menettää sitä onnellisuutta, se oli minun oma huumeeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut itseäni masentuneeksi ja yksinäiseksi, en halunnut menettää sitä.

 

Hyväksymällä hänen epävarmuutensa aloitin oman helvettini. Elin päivä päivältä odottaen hänen päätöstään, peläten menettäväni tämän ihanan tunteen.

 

Tuli toukokuu ja entinen oli pääsykokeissa paikkakunnallamme. Tiesin Hänen ostaneen ylioppilaslahjan entiselleen. Huomasin yhtenä aamuna tämän lahjan kadonneen hyllyltä jossa sitä oli säilytetty. Tiesin heti ettei Hänellä ollut aikomusta postittaa sitä niin kuin oli aiemmin sanonut. Hän aikoi nähdä entisen. Hajosin, tuntui että sietokykyni oli täyttynyt. Tekstiviestitin Hänelle päivänmittaan useita viestejä hänen ollessa töissä, joissa käskin Hänen valita, kerroin etten jaksaisi enää. Hän ei osannut vastata, Hän oli täysin kahden vaiheilla. Minuun sattui enemmän kuin koskaan ennen. Myöhemmin illalla näin Hänet entisensä seurassa, ymmärsin että he olivat viettäneet aikaa keskenään tunteja. Tunsin itseni petetyksi. Käskin tekstiviestillä Hänen pysyä poissa kotoani ja palaamaan entisensä viereen, en halunnut koskaan enää häntä lähelleni. Hän ei suostunut vaan tuli illalla kotiini luokseni niin kuin aina aikaisemmin. En puhunut Hänelle, hetkeen. Myöhemmin illalla Hän kuitenkin sai minut keskustelemaan asiasta ja vakuutti minulle tehneensä päätöksensä; Hän halusi jatkaa suhdettamme, ei halunnut palata entiseen. Olin helpottunut, olin jälleen onnellinen. Pelkäsin kuitenkin sitä hetkeä jolloin entinen muuttaisi paikkakunnallemme, sillä tiesin hänen tekevän niin.

 

Emme kuitenkaan olleet enää onnellisia. Jokin oli muuttunut suhteessamme. Toukokuussa 2008 jouduin yllättäen sairaalaan viikoksi. Se oli minulle hyvin vaikeaa, masennuin totaalisesti enkä saanut Häneltä lohtua laisinkaan. Hän kohteli minua kuin epämieluisaa isoäitiä jota nyt on velvollisuus käydä katsomassa kuolinvuoteella. Minun kipu ja ahdinko eivät näyttänyt kiinnostavan Häntä laisinkaan. Toki Hän mallikkaasti minua auttoi kun kotiudun mutta tuntui että Hän kuitenkin parhaansa yritti vältellä minua. Muistan tuosta loppukeväästä ajan jolloin emme vaihtaneen lähes ollenkaan sanoja kolmeen viikkoon. Onnellisuus oli vaihtunut kiukkuun ja epävarmuuteen.

 

18 päivä heinäkuuta Hän lähti Helsinkiin katsomaan Iron Maden:ia. Ennen Hänen lähtöään riitelimme. Olin yrittänyt lähteä Hänen kyydillään Helsinkiin ystäväni kanssa. Hän ei kuitenkaan halunnut minua kyytiinsä, Hän halusi viettää kerrankin aikaa itsekseen. Tämä loukkasi minua ja kyseisestä aiheesta kehkeytyikin suurehko riita. Hän lähti matkaan minun sanoessa sanaakaan hänelle. Muutaman tunnin kuluttua Hänen lähdöstään aloin potea huonoa omatuntoa; miksei Hänellä olisi oikeus viettää aikaa itsekseen, ei sen kuuluisi minua loukata, miksi ihmeessä olin niin omistuksenhaluinen. Ostin kaupasta Hänelle pienen avaimenperän anteeksipyyntö lahjaksi. Odotin innolla Hänen palaamistaan myöhään illalla. Mutta Hän ei tullut. Valvoin läpi yön peläten Hänen joutuneen onnettomuuteen vaikka järjellisesti ajatellen tiesin Hänen jääneen jonnekin yöksi. Aamulla kuitenkin kihisin kiukkua kun Hän ei ollut vastannut yöllisiin soittoyrityksiini ja viesteihini. Yhdeksän aikaa aamulla Hänen ilmoittaessaan minulle olevansa tulossa olin jo täynnä raivoa jonka voimin kehitinkin jälleen kunnon riidan. Toisen kerran puolivuotisen suhteemme aikana olimme eroamassa. Ja jälleen sovimme ja jatkoimme yhdessä. Tämän jälkeen elämä tuntui palautuvan uomiinsa. Ryhdyimme aktiivisesti etsimään yhteistä kotia. Elo- syyskuun vaihteessa muutimme virallisesti yhteen. Tuntui että onnellisuuteni oli kohonnut jälleen seitsemänteen potenssiin.

 

Nelisen viikkoa kesti onneni. Syyskuun lopulla eräänä iltana Hän sai puhelun johon meni vastaamaan makuuhuoneeseen minun kuulemattomiin. Sydämeni nousi kurkkuun, jokin oli pielessä. Puhelun jälkeen Hän oli järkyttyneen oloinen mutta selitti puhelun olleen aivan arkipäiväinen jonkin kaverinsa kanssa. Epäilin. Noin viikko tämän jälkeen selailin Hänen tekstiviestejään uteliaisuuttani salaa, mikä oli tullut minulle tavaksi jo suhteemme alkuvaiheilla. Viesti kerrallaan luin toisen naisen, Hupakon, lähettämiä tekstiviestejä. Hupakko oli epätoivoinen, Hupakko oli raskaana ja halusi tietää miten aborttikustannukset jaetaan koska ei voisi synnyttää maailmaan lasta jota lapsen isä ei halunnut. Hän kertoi viesteissään Hupakolle elämänsä olevan piloilla jos lapsi syntyisi. Maailmani romahti. Hän nukkui päiväunia. Heitin puhelimen Hänen naamalle, huusin, itkin ja juoksin ulos asunnosta. En saanut henkeä. Juoksin autolle, istuin ratin takan useita minuutteja haukkoen henkeä. Soitin isosiskolleni, itkin. Soitin kaverilleni, lähdin hänen luokse, itkin. Kuukausi yhteisessä asunnossa ja elämäni oli hajalla.

 

Aikanaan palasin asunnollemme. Keskustelimme, itkimme, huusin ja raivosin. Teimme sovinnon. Jatkoimme yhdessä. Olin mukana hakemassa Hupakkoa abortoinnista. Määräsin Hänelle säännöt yhteydenpidosta Hupakkoon ja entiseensä, yhteydenpitoa ei tulisi enää olemaan, teimme sopimuksen. Suhteemme oli täysin revitty, luottamuksen rakentaminen alkoi pidemmältä kuin alusta. Silti jollain kummallisella tavalla lähennyimme myös. Etenimme hyvin hitaasti, kuukausia kului.

 

Uuden vuoden jälkeen kuitenkin Hän jäi kiinni viestittelystä Hupakon kanssa. Hupakko olisi halunnut nähdä jälleen ”leikkihetken” yhteydessä, Hupakko kun oli siitä niin nauttinut viimeksi. Riitelimme ja sovimme jälleen. Tämä tapahtui uudestaan kesän jälkeen. Jälleen riitelimme isosti ja sovimme. Elimme nyt 2009 loppuvuotta. Puolentoista seurusteluvuotemme aikana suhteemme oli sisältänyt enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Tässä ajassa olin luopunut täysin selkärangastani ja moraalistani. Elin täysin Hänen ehdoilla vaikka näyttikin siltä että minä määräsin Hänen jokaisen ajatuksen ja askeleen. Ensimmäistä kertaa todella myönsin itselleni että suhteemme oli täysi irvikuva parisuhteesta. Kaikkihan sanoo että parisuhteessa on aina ongelmia. Kukaan ei vain kertonut että ne ongelmat olisivat tämän tasoisia mitä me olimme käyneet läpi.

 

Kaikesta tästä huolimatta olimme edelleen yhdessä. Loppuvuosi kului ilman suurempia kommelluksia Hänen puoleltaan. Ajoittaista hämmennystä ja sekaannusta aiheutti kuitenkin oma käsittelyprosessini kaikesta sattuneesta. Ajan myötä kuitenkin huomasin että Hänen pettämisensä ei enää kalvanut päivittäin tai edes viikoittain, ajan myötä muisto siitä ei enää vieraillut päässäni. Pystyin rehellisesti sanomaan itselleni päässeeni siitä yli. En syyttänyt häntä mistään, en tuntenut katkeruutta enää laisinkaan. Olin ylittänyt itseni. Minä, kyynisyyteen ja katkeruuteen kasvatettu, olin pystynyt täysin anteeksi antamaan Hänen petoksensa minua kohtaan.

 

Vuosi vaihtui, 2010. Olemme edelleen yhdessä. Tällä hetkellä uskon täysin että Hupakko on jäänyt elämästämme. Tänä päivänäkään tapahtunut ei enää vaivaa päätäni. 11.2.2010 asti kaikki oli hyvin. 12 päivänä sain selville Hänen tavanneen entisensä. Sopimuksestamme huolimatta.

 

Onko tässä enää järkeä?

Melkeimpä unohtunut tämäkin paikka. Elämä kaiketi kohdellut liian hyvin kun ei ole tullut tällekkään sivustolle moneen kuukauteen kirjauduttua. Niinhän se onkin.

Huomaa taas että ihmisen nälkä kasvaa syödessään. Viimeiset seitsemisen kuukautta olen elänyt hyvin onnellisena parisuhteessa ihmisen kanssa joka on kuin luotu minulle. Siltikin, mitä enemmän aikaa kuluu tässä suhteessa, sitä enemmän kaipaan ja vaadin suhteelta. Pelottavaa että ne asiat joihin ennen ajatteli tyytyvänsä eivät nykypäivänä riitä ollenkaan. Tuntuu lähes syntiseltä. Onko pakko myöntää että olen valehdellut itselleni läpi yksinäisten vuosien? Nyt kun yksinäisyys on osapuilleen päättynyt vaatii vain enemmän ja enemmän aja myötä.

Osaltaan pelkään että alan vaatia rakkaaltani liikoja, osaltaan taas pelkään että annan hänen talloa minut jalkoihinsa tyytymällä liian vähään. Koskaan en olisi uskonut että parisuhteessa eläminen on näin vaikeaa vaikkei edes varsinaisia vaikeuksia suhteessa ole. Pelkäänkö kadottavani minyyteni rajat? Kuuluuko suhteessa edes olla tarkasti minyys vai kuuluuko asioita käsitellä yleisesti yhteisesti. En tiedä, kyseessä kuitenkin on rehellisesti sanottuna ensimmäinen vakavasti otettava suhteeni. On niin paljon asioita joista en tiedä enkä siksi uskalla toimia. Onko minun sallittua kaivata hänen huomiotaan lähes sairaaloisesti? Onko normaalia olla hänessä kiinni niin tiukasti että hänen kymmen tuntiset työpäivänsä todella ahdistavat? Miksei kukaan ole perustanut jotain sivustoa missä kerrotaan kaikki tuntemukset ja ajatus- sekä käytösmallit jotka ovat normaaleja suhteen alussa, tai jopa koko suhteen aikana. Niin todellakin, joskus tuntuu että tarvitsisi ohjeet elämän jokaiselle päivälle...

Kun ajattelee koko mennyttä vuotta, miten kaikki on muuttunut, mitä kaikkea tapahtunut, voin vain pyöritellä silmiäni ja päivitellä miten paljon sitä yhteen ihmiselämän vuoteen mahtuukaan. Se kaikki tuntuu jotenkin niin kaukaiselta, hämärältä muistolta lähes. Miten monena iltana silloin itkikään itsensä uneen yksinäisyydestä. Joskus sitä nykyään itkee itsensä uneen kun on pahoittanut toisen mielen tai on muita murheita suhteessa. On se vain uskomatonta miten paljon pinta-alaa parisuhde vie yksilön elämästä, ei sitä voinut silloin aikanaan kuvitellakkaan.

Onko asiani nyt paremmin mtä ne olivat vuosi sitten? En uskalla myöntää suuntaan tai toiseen, erilailla asiat kuitenkin ovat, hyvin erilailla, ongelmia ja ilon aiheita myöten, mutta paremmin? Surullista kyllä en osaa sanoa vaikka viimeisen seitsemän kuukauden aikana olen ajoittain ollut onnellisempi kuin ikinä ennen.

Kaipaako ihminen aina vain jotain parempaa?

Pitkä aika kun viimeksi kirjoitellut.

Näytän kirjoittelevan vain kun olo on paskimmillaan. Taaskin iski hinku kirjoittamaan psykologin antaman kotitehtävän takia. Onneksi ylihuomenna on taas keskustelusessio, jos saisi silloin taas purettua mieltä.

Tuota tehtävää tehdessäni tajusin, kuinka epäoikeuden mukainen äitini on minulle ollut. Elämä on rankkaa, tiedän, mutta nyt vituttaa.

Ala-asteen viimeisiä luokkia kun kävin, sain kaveriltani perhoskoiran, heidän muuttaessa niin etteivät voineet ottaa mukaan sitä. Jopa huiman vuoden sain tämän ihanan otuksen seurasta nauttia, lapsuuteni paras vuosi kirkkaasti. Kunnes eräänä iltapäivänä äitini soitti kännykkääni ollessani kavereiden kanssa ulkona, että heti kotio kun Rölli tullaan nyt hakemaan, se on saanut uuden kodin.

En muista kuinka monta viikkoa joka ilta itkin itseni uneen tämän jälkeen. Joka ikinen ilta kun itkin itseäni uneen, huusi äiti omasta huoneestaan jotain, useimmiten käski pitämään turpani tukossa, että oli ihan turha itkeä kun Röllillä ei kuitenkaan ollut meillä hyvä olla. Itse en ikinä ymmärtänyt miksi Röllillä olisi ollut huono olla minun hoidossani, miten olin oikein pystynyt sitä kaltoin kohtelemaan kun se pieni karvaturri valaisi koko elämäni aivan uuteen valoon. Miksi äiti kuvitteli että sillä oli huono olla? En nuorempana ymmärtänyt. Aikuisena vasta tajunnut äitini mielenliikkeet, mistä seikoista hän voi olla mustasukkainen, miten katkera ja kyyninen pessimisti hän on.

Miten oma äitini on saattanut olla niin kylmä ja julma, että on antanut oman lapsensa elämän valon pois? Miten hän on pystynyt joka ilta viikko viikon jälkeen kuuntelemaan kun hänen noin 12-vuotias tyttärensä itkee lohduttomasti itsensä uneen ja vielä kylmän julmasti raivonnut olemaan hiljaa jotta hän saisi nukuttua.

Myöhemmin, ehkäpä vuoden myöhemmin, kirjoitin äidille kirjeen, jossa kerroin hänelle miten olin kaksi viikkoa Röllin pois antamisen jälkeen yrittänyt sahata ranteeni auki. Kasvotusten kun ei meidän perheessä ikinä jutella ongelmista… Miten rakas äitini sitten tähän reagoi? HÄN raivostui minulle, asuimme saman katon alla, siskoa ei pahemmin kotona näkynyt ja isoveli oli jo muuttanut omilleen, mutta muutamaan kuukauteen hän ei puhua pukahtanut minulle.

Tänään kun tätä ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen aloin pohdiskelemaan raivostuin täysin. Hän se ajoi minut masennukseen, hän se otti valon elämältäni pois kun olin nuori, hänen käytös on mieleni synkistänyt ja varjoon ajanut! Alun perin hänen idea muuttaa eri kulmille ajoi minut yksinäisyyteen ja masennuksen kynnykselle, hänen ajatus antaa minun ottaa koira ja myöhemmin hänen idea antaa se pois rysäytti minut masennuksen pohjalle josta en vielä tänä päivänäkään ole noussut. Ennen kaikkea hänen synkkyys, ahdistuneisuus ja masentuneisuus elinaikani alusta lähtien ovat myös minut opettaneet synkkämieliseksi. Hänen ajatusmaailma ja opetukset maailmasta opetti minut pessimistiksi, hän opetti minut olemaan luottamatta ja opetti minut sulkeutumaan itseeni. Hän ei ikinä opettanut meille miten keskustella ja purkaa murheita, hän ei ikinä ollut tukena silloin kun sitä olisin tarvinnut. Hänellä oli omat murheet, mutta jumalauta hänellä oli myös lapsia! Hän itse valintansa teki eikä tukeutunut ystäviinsä vaan rypi omassa tuskassaan ajaen läheisensä pois. Mikä oikeus hänellä oli hyljätä meidät niin! Mikä oikeus hänellä oli pilata meidän lapsuus vain koska hänelläkään ei ikinä kunnon lapsuutta ollut!

Haluaisin niin kovin vihata häntä, niin paljon haluaisin haistattaa hänelle paskat. Monesti hän on nykyään itkenyt meille kuinka huono äiti hän on ollut, - ja niin perkele onkin! Hän piti huolen, ettei minusta ikinä tullut sitä, mitä minusta ehkä olisi voinut tulla. Hän piti huolen että olen nykyään yhtä synkkämielinen, masentunut, ahdistunut, sulkeutunut, pessimistinen ja kyyninen kuin hän. Hän piti huolen siitä, etten ehkä ikinä opi luottamaan ihmisiin. Opinko ikinä rakastamaan ilman että tunnen häpeää? Hän pilasi lapsuuteni ja nyt joudun henkeni edestä taistelemaan että elän nähdäkseni aikuisuuteni.

Myöhemmin, ehkäpä jo huomenna, kadun ja häpeän tätä vuodatusta. Minulla ei ole oikeutta vihata äitiäni.

Tuntuu että olen ristiriitaisuuksien yhdentymä.

 

Masennukseni ajaa minut tilaan jossa haluan vain maata ja homehtua sängyssäni. Haluan unohtaa maailman. Samalla toivon että hän tulisi ja repisi minut ylös, tai edes soittaisi ja koettaisi potkia energiaa minuun. Mutta se ei ole hänen luonteensa, hän vain astuu syrjään ja antaa tilaa, antaa aikaa selvittää ajatukset jälleen kerran. Ja heti perään häpeän ajatuksiani, häpeän huomionkipeyttäni. Potkin itseäni henkisesti, "mikä huomionkipeä teiniangstaaja minäkin olen, säälittävä kuin mikä, pitäisi saada ryhtiä elämään", mutta kun se ihmisenergiakaan ei ole loputonta.

 

Miksi ihmeessä kaipaan tiettyjen ihmisten huomiota niin kipeästi? Johtuneeko siitä, että tuntuu ettei minkäänlaista tukea ole tarjolla niiltä suunnilta josta sitä kaipaisin, joten huomionkipeyteni äityy ääripäähän asti? Tiedä sitä, mutta tuskallista se välillä on, kaipaa huomiota ja välittämistä tietyltä ihmiseltä, mutta missä sitä onkaan, yksikseen kotona möllöttämässä. Ja kun oma luonnekaan ei anna periksi että mainitsisi asiasta. Enhän minä voi olla sellainen taakka ystävälle, se olisi törkeän itsekästä… Ja se legendaarinen ongelma, että angstaavaa ihmistä ei kukaan jaksa kauaa katsella ja kuunnella. Millaista oravanpyörää elämä osaakaan olla...