Melkeimpä unohtunut tämäkin paikka. Elämä kaiketi kohdellut liian hyvin kun ei ole tullut tällekkään sivustolle moneen kuukauteen kirjauduttua. Niinhän se onkin.

Huomaa taas että ihmisen nälkä kasvaa syödessään. Viimeiset seitsemisen kuukautta olen elänyt hyvin onnellisena parisuhteessa ihmisen kanssa joka on kuin luotu minulle. Siltikin, mitä enemmän aikaa kuluu tässä suhteessa, sitä enemmän kaipaan ja vaadin suhteelta. Pelottavaa että ne asiat joihin ennen ajatteli tyytyvänsä eivät nykypäivänä riitä ollenkaan. Tuntuu lähes syntiseltä. Onko pakko myöntää että olen valehdellut itselleni läpi yksinäisten vuosien? Nyt kun yksinäisyys on osapuilleen päättynyt vaatii vain enemmän ja enemmän aja myötä.

Osaltaan pelkään että alan vaatia rakkaaltani liikoja, osaltaan taas pelkään että annan hänen talloa minut jalkoihinsa tyytymällä liian vähään. Koskaan en olisi uskonut että parisuhteessa eläminen on näin vaikeaa vaikkei edes varsinaisia vaikeuksia suhteessa ole. Pelkäänkö kadottavani minyyteni rajat? Kuuluuko suhteessa edes olla tarkasti minyys vai kuuluuko asioita käsitellä yleisesti yhteisesti. En tiedä, kyseessä kuitenkin on rehellisesti sanottuna ensimmäinen vakavasti otettava suhteeni. On niin paljon asioita joista en tiedä enkä siksi uskalla toimia. Onko minun sallittua kaivata hänen huomiotaan lähes sairaaloisesti? Onko normaalia olla hänessä kiinni niin tiukasti että hänen kymmen tuntiset työpäivänsä todella ahdistavat? Miksei kukaan ole perustanut jotain sivustoa missä kerrotaan kaikki tuntemukset ja ajatus- sekä käytösmallit jotka ovat normaaleja suhteen alussa, tai jopa koko suhteen aikana. Niin todellakin, joskus tuntuu että tarvitsisi ohjeet elämän jokaiselle päivälle...

Kun ajattelee koko mennyttä vuotta, miten kaikki on muuttunut, mitä kaikkea tapahtunut, voin vain pyöritellä silmiäni ja päivitellä miten paljon sitä yhteen ihmiselämän vuoteen mahtuukaan. Se kaikki tuntuu jotenkin niin kaukaiselta, hämärältä muistolta lähes. Miten monena iltana silloin itkikään itsensä uneen yksinäisyydestä. Joskus sitä nykyään itkee itsensä uneen kun on pahoittanut toisen mielen tai on muita murheita suhteessa. On se vain uskomatonta miten paljon pinta-alaa parisuhde vie yksilön elämästä, ei sitä voinut silloin aikanaan kuvitellakkaan.

Onko asiani nyt paremmin mtä ne olivat vuosi sitten? En uskalla myöntää suuntaan tai toiseen, erilailla asiat kuitenkin ovat, hyvin erilailla, ongelmia ja ilon aiheita myöten, mutta paremmin? Surullista kyllä en osaa sanoa vaikka viimeisen seitsemän kuukauden aikana olen ajoittain ollut onnellisempi kuin ikinä ennen.

Kaipaako ihminen aina vain jotain parempaa?