Pitkä aika kun viimeksi kirjoitellut.

Näytän kirjoittelevan vain kun olo on paskimmillaan. Taaskin iski hinku kirjoittamaan psykologin antaman kotitehtävän takia. Onneksi ylihuomenna on taas keskustelusessio, jos saisi silloin taas purettua mieltä.

Tuota tehtävää tehdessäni tajusin, kuinka epäoikeuden mukainen äitini on minulle ollut. Elämä on rankkaa, tiedän, mutta nyt vituttaa.

Ala-asteen viimeisiä luokkia kun kävin, sain kaveriltani perhoskoiran, heidän muuttaessa niin etteivät voineet ottaa mukaan sitä. Jopa huiman vuoden sain tämän ihanan otuksen seurasta nauttia, lapsuuteni paras vuosi kirkkaasti. Kunnes eräänä iltapäivänä äitini soitti kännykkääni ollessani kavereiden kanssa ulkona, että heti kotio kun Rölli tullaan nyt hakemaan, se on saanut uuden kodin.

En muista kuinka monta viikkoa joka ilta itkin itseni uneen tämän jälkeen. Joka ikinen ilta kun itkin itseäni uneen, huusi äiti omasta huoneestaan jotain, useimmiten käski pitämään turpani tukossa, että oli ihan turha itkeä kun Röllillä ei kuitenkaan ollut meillä hyvä olla. Itse en ikinä ymmärtänyt miksi Röllillä olisi ollut huono olla minun hoidossani, miten olin oikein pystynyt sitä kaltoin kohtelemaan kun se pieni karvaturri valaisi koko elämäni aivan uuteen valoon. Miksi äiti kuvitteli että sillä oli huono olla? En nuorempana ymmärtänyt. Aikuisena vasta tajunnut äitini mielenliikkeet, mistä seikoista hän voi olla mustasukkainen, miten katkera ja kyyninen pessimisti hän on.

Miten oma äitini on saattanut olla niin kylmä ja julma, että on antanut oman lapsensa elämän valon pois? Miten hän on pystynyt joka ilta viikko viikon jälkeen kuuntelemaan kun hänen noin 12-vuotias tyttärensä itkee lohduttomasti itsensä uneen ja vielä kylmän julmasti raivonnut olemaan hiljaa jotta hän saisi nukuttua.

Myöhemmin, ehkäpä vuoden myöhemmin, kirjoitin äidille kirjeen, jossa kerroin hänelle miten olin kaksi viikkoa Röllin pois antamisen jälkeen yrittänyt sahata ranteeni auki. Kasvotusten kun ei meidän perheessä ikinä jutella ongelmista… Miten rakas äitini sitten tähän reagoi? HÄN raivostui minulle, asuimme saman katon alla, siskoa ei pahemmin kotona näkynyt ja isoveli oli jo muuttanut omilleen, mutta muutamaan kuukauteen hän ei puhua pukahtanut minulle.

Tänään kun tätä ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen aloin pohdiskelemaan raivostuin täysin. Hän se ajoi minut masennukseen, hän se otti valon elämältäni pois kun olin nuori, hänen käytös on mieleni synkistänyt ja varjoon ajanut! Alun perin hänen idea muuttaa eri kulmille ajoi minut yksinäisyyteen ja masennuksen kynnykselle, hänen ajatus antaa minun ottaa koira ja myöhemmin hänen idea antaa se pois rysäytti minut masennuksen pohjalle josta en vielä tänä päivänäkään ole noussut. Ennen kaikkea hänen synkkyys, ahdistuneisuus ja masentuneisuus elinaikani alusta lähtien ovat myös minut opettaneet synkkämieliseksi. Hänen ajatusmaailma ja opetukset maailmasta opetti minut pessimistiksi, hän opetti minut olemaan luottamatta ja opetti minut sulkeutumaan itseeni. Hän ei ikinä opettanut meille miten keskustella ja purkaa murheita, hän ei ikinä ollut tukena silloin kun sitä olisin tarvinnut. Hänellä oli omat murheet, mutta jumalauta hänellä oli myös lapsia! Hän itse valintansa teki eikä tukeutunut ystäviinsä vaan rypi omassa tuskassaan ajaen läheisensä pois. Mikä oikeus hänellä oli hyljätä meidät niin! Mikä oikeus hänellä oli pilata meidän lapsuus vain koska hänelläkään ei ikinä kunnon lapsuutta ollut!

Haluaisin niin kovin vihata häntä, niin paljon haluaisin haistattaa hänelle paskat. Monesti hän on nykyään itkenyt meille kuinka huono äiti hän on ollut, - ja niin perkele onkin! Hän piti huolen, ettei minusta ikinä tullut sitä, mitä minusta ehkä olisi voinut tulla. Hän piti huolen että olen nykyään yhtä synkkämielinen, masentunut, ahdistunut, sulkeutunut, pessimistinen ja kyyninen kuin hän. Hän piti huolen siitä, etten ehkä ikinä opi luottamaan ihmisiin. Opinko ikinä rakastamaan ilman että tunnen häpeää? Hän pilasi lapsuuteni ja nyt joudun henkeni edestä taistelemaan että elän nähdäkseni aikuisuuteni.

Myöhemmin, ehkäpä jo huomenna, kadun ja häpeän tätä vuodatusta. Minulla ei ole oikeutta vihata äitiäni.