Tuntuu että olen ristiriitaisuuksien yhdentymä.

Masennukseni ajaa minut tilaan jossa haluan vain maata ja homehtua sängyssäni. Haluan unohtaa maailman. Samalla toivon että hän tulisi ja repisi minut ylös, tai edes soittaisi ja koettaisi potkia energiaa minuun. Mutta se ei ole hänen luonteensa, hän vain astuu syrjään ja antaa tilaa, antaa aikaa selvittää ajatukset jälleen kerran. Ja heti perään häpeän ajatuksiani, häpeän huomionkipeyttäni. Potkin itseäni henkisesti, "mikä huomionkipeä teiniangstaaja minäkin olen, säälittävä kuin mikä, pitäisi saada ryhtiä elämään", mutta kun se ihmisenergiakaan ei ole loputonta.

Miksi ihmeessä kaipaan tiettyjen ihmisten huomiota niin kipeästi? Johtuneeko siitä, että tuntuu ettei minkäänlaista tukea ole tarjolla niiltä suunnilta josta sitä kaipaisin, joten huomionkipeyteni äityy ääripäähän asti? Tiedä sitä, mutta tuskallista se välillä on, kaipaa huomiota ja välittämistä tietyltä ihmiseltä, mutta missä sitä onkaan, yksikseen kotona möllöttämässä. Ja kun oma luonnekaan ei anna periksi että mainitsisi asiasta. Enhän minä voi olla sellainen taakka ystävälle, se olisi törkeän itsekästä… Ja se legendaarinen ongelma, että angstaavaa ihmistä ei kukaan jaksa kauaa katsella ja kuunnella. Millaista oravanpyörää elämä osaakaan olla...