Tiedän etten ole täydellinen, mutta toivon että minussa on jotain,
mistä toivon sinun pitävän kiinni...

 

Masokisti

Läpi elämän, olen päästänyt ihmisiä lähelleni,
vain karkottaakseni heidät elämästäni.
Läpi elämän, alitajuisesti, ehkä tietoisesti, tämän olen tehnyt ja teen,
kokeakseni jälleen sen tuskan, rangaistakseni itseäni sillä?

 

Tieto luo tuskaa

Aina etsien, analysoiden. Aina löytäen uutta itsestä, kaikesta mikä liittyy minuuteen. Aina kaivautuen syvemmälle, satuttaen, repien ja raastaen. Nauttien? Rangaisten jälleen?

 

En suo itselleni hyvää oloa, iloa. Näin psykologini väitti. Hän taitaa olla oikeassa. Nyt, lääkityksen avulla, tai pitäisikö sanoa alaisena, oloni on jatkuvasti pirteä ja energinen, muttei kuitenkaan hyvä. Alitajunnassa nakuttaa koko ajan jonkinmoinen syyllisyyden tunto, minun ei kuuluisi olla näin pirteä, minun kuuluisi olla alakuloinen, olen lähes ärsyyntynyt itseeni kun en ole alakuloinen.

Tuntuu, että alakuloisuus on imeytynyt luonteeseeni. Nyt tuntuu että luonteeni on hukassa kun en pysty tarrautumaan alakuloisuuteen kuten ennen. Olo on hieman ahdistava jatkuvasti…

Huomaan taas tarrautuvani ihmiseen. Olen viettänyt aivan liikaa aikaa hänen kanssaan. Kaipaan hänen seuraa jatkuvasti, kaipaan hänelle puhumista ja kuunnella hänen juttujaan. Lähes kärsin kun en saa vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan.

Joskus tuntuu että olisi vain niin paljon helpompaa olla erakko. Ei tarvitsisi jatkuvasti olla varuillaan miten käyttäytyy ja miten paljon laittaa itseään likoon. Ei tarvitsisi pelätä yksin jäämistä ja hyljätyksi tulemista. Ei täytyisi varoa sanomisiaan, ettei vain hän ärsyyntyisi, tai kokisi seuraani liian raskaaksi… Ehkäpä olisi vain aika oppia pitämään ystävyyssuhteet kaverisuhteina, tarpeeksi pinnallisina. Tunnun antavan liikaa itsestäni ystävyys suhteisiini, tekisin mitä vain ystävieni hyväksi, mutta tarraudun myös liikaa ja ajan myötä alan vaatimaankin liikaa. Ajan myötä ystävyyssuhteistani tulee minulle katkeransuloisia…