Minulla taitaa olla vielä paljon opittavaa avoimmuudesta. Luulin jo oppineeni paljon, mutta viime viikko osoitti että paljon taitaa olla matkaa vielä edessä.

"Älä aina ajattele pahinta minusta". Miten joku joka laskeutuu tärkeimpiin ihmisiin elämässäni voi sanoa minulle noin? Miten joku jota todella rakastan voi luulla että ikinä ajattelisin pahinta hänestä? Tai ehkä enemmänkin miksi. Miten olen saanut hänet luulemaan niin.

Miten... Varmastikkin olemalla oma juro itseni. Miksen kykene olemaan avoin edes tärkeälle ystävälle, miksi tunnen aina tarvetta jättää etäisyyttä, miksi pelkään niin paljon loukatuksi tulemista? En haluaisi ikinä tehdä mitään mikä loukkaisi häntä mutta siltikin käytökselläni taidan loukata häntä jatkuvasti.

En ole koskaan ennen kokenut sellaista pahaa oloa mitä tuo lausahdus aiheutti. Olin täysin murtunut, tuli huono olo ja alkoi oksettamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni en voinut kävellä pois riidasta niin kuin aina ennen, se olisi sattunut aivan liikaa. Keskustelimme asian halki, mutta siltikin, vieläkin tunnen syvää pahaa oloa kun ajattelen tapahtunutta, enkä ole vieläkään vakuuttunut ettei hän oikeasti ajattele niin. Yllätyin siitä, miten paljon järkytyin pienestä lausahduksesta. Yllätyin kun vihdoin tajusin kuinka tärkeä hän minulle on, järkytyin siitä miten tärkeä hän on, liian tärkeä, liian lähellä. Olen liian kiinni hänessä, järkyttää ja kauhistuttaa mutten halua asiaa muuttaakkaan.

Paljon on vielä opittavaa avoimmuudesta, opittava että ehkäpä joihinkin saakin kiintyä, opittava että ehkäpä ne läheiset suhteet ei aina välttämättä lopukkaan suureen tuskaan tai vain kariudu omia aikojaan, ehkäpä jokin voikin olla pysyvää. Ehkäpä vihdoinkin olen löytänyt ihmisen jolle ystävyys merkitsee samaa kuin minulle, jospa tämän ei tarvitsisikaan päättyä. Aika sen näyttää, sattuuko minuun ja kaatuuko maailmani vai jatkuuko elo yhtä ihanasti kun on tähänkin asti. Hän on ollut suuri henkinen tuki ja apu, jos menetän hänet, eksyn.